Ensimmäinen vuosi isinä :)

Nyt on ensimmäinen vuosi takana Isinä ja on aika summata vähän mietteitä ja ajatuksia tuolta ajalta. Nämä ovat ajatuksia isyydestä ja siitä, mitä on tapahtunut vuoden aikana, sekä mitkä asiat ovat mietityttäneet. Jos summaisin tähän tarkasti vuoden aikana tapahtuneet asiat, en usko, että moni jaksaisi tätä lukea, joten olen ottanut  tähän postaukseen tärkeimpiä asioita ja mietteitä.

Keskiviikkona 2.3.2016 reilusti puolenpäivän jälkeen sain vaimoltani soiton Porvoon synnytyssairaalalta, että nyt olisi aika tulla paikan päälle :) Hyppäsin todella jännittyneenä autoon ja ajelin "rauhallisesti" kotoa sairaalalle. Jostain syystä tuosta ajomatkasta on vain pätkittäin muistikuvia :D

Olin sairaalalla noin kahden aikoihin ja vaimoni olikin melkoisissa synnytystuskissa. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että synnytys ei edisty ihan toivotusti ja vauvalle laitettiinkin sondi päänahkaan, että voidaan tarkkailla vauvan elintoimintoja. Aika pian nähtiin, että sydänäänet hidastuivat todella rajusti supistusten myötä. Tuntien odottelun jälkeen  tilannetta seuraava lääkäri päättikin tehdä kiireellisen sektion, koska synnytys ei edistynyt normaalisti. Sektiokaan ei mennyt ihan toivotulla tavalla, mutta kello 21.42 syntyi terve suloinen poikavauva, jonka mitat olivat 3216g ja 50cm. Myöhemmin sain kuulla, että vauvalla oli ollut napanuora kaulan ympärillä ja supistukset kiristivät napanuoraa aiheuttaen sydänäänten hidastumisen.
Muistan, kuinka odottelin hermostuneena synnytyssalissa ja kävelin edestakaisin. En päässyt sektioon mukaan sen tapahtuessa päivystysaikana, joten en yhtään tiennyt mitä tapahtui ja oliko kaikki hyvin. Suoraan sanoen minua pelotti todella paljon vauvan ja vaimoni puolesta. Vihdoin kätilö tuli huoneeseen ja kantoi pientä vauvaa sylissään. Ajattelin vain, kun katsoin tuota pientä kääröä, että onko tuo oikeasti nyt minun poikani? Kätilö pyysi minua avaamaan paitani napit ja sujautti vauvelin paljasta ihoani vasten, kun istuin keinutuolissa todella hämmentyneenä. En olisi ikinä kuvitellut, että tämän ikäinen mies voisi olla niin hermostunut pienestä vauvasta.


Kätilö poistui huoneesta ja tuumasi, että olen tuossa lähellä ja kuulen varmasti, jos kumpikaan teistä alkaa huutamaan :) Vauva tuntui uskomattomalta siinä sylissäni, tuijotimme vain toisiamme ja juttelin hänelle ja kerroin, mitä kotona odottaa ja että pääset kohta Äidinkin syliin ja, että Äiti ja Isi ovat odottaneet sinua kovasti. Kerroin, että kotona odottaa kolme karvaista siskoa, jotka saattavat aluksi olla vähän ihmeissään siitä, että mitä Äiti ja Isi oikein toivat mukanaan, mutta varmasti tottuvat sinuun hetken päästä. Nyt tuosta hetkestä on jo kulunut kokonainen vuosi ja se vuosi on mennyt silmänräpäyksessä.
Olimme sairaalassa muutamia päiviä ja vihdoin 5.3. pääsimme kotiin. Ensimmäiset viikot kotona sujuivat hyvin, poislukien bilirubiiniarvojen nousu, ja saimme luotua rutiinit vauvan hoitoon. Luonnollisesti minulla oli aluksi enemmän vastuuta vauvan hoidossa, koska vaimoni toipui edelleen sektiosta.  Leikkauskaan ei sujunut ihan ilman ongelmia, joten sekin lisäsi osaltaan toipumisaikaa ja kipuja.
Muistan, kun aluksi aina iltaisin noin kello 20 aikoihin vauva aloitti itkemisen ja itki ehkä 15 minuuttia. Me olimme vaimon kanssa varmoja, että tämä on nyt sitä, KOLIIKKIA! Nyt jälkeenpäin olemme nauraneet asialle, koska ei tätä edes tapahtunut, kuin muutamana iltana :D Ei se mitään koliikkia tietenkään ollut, vaan ihan normaalia itkua. Koliikkilapset taitavat itkeä hieman enemmän...
Ristiäisissä pienokaisemme sai nimekseen Enno-Olivier Edison ja samalla Sipoon seurakunnan pastori vihki meidätkin kirkolliseen avioliittoon. Tämä johtui ihan siitä, että olimme menneet Sveitsissä naimisiin ja virallistaneet asian sitten Suomen maistraatissa ja pastori ehdotti, että vihkiminen olisi kiva lisä ristiäisiin. Mielestämme se oli todella hauska idea 💕💕💕💕

Kakussa piti tietty olla kolmen karvaisen siskon hahmot:) Evelynille kiitos todella hienosta kakusta :)

Onneksi monet asiat ovat aiheuttaneet vuoden varrella iloisia ja onnellisia hetkiä, jotka ovat todella korvaamattomia, mutta on ollut myös asioita, jotka ovat aiheuttaneet mielipahaa. Suurimpana niistä turvaverkoston puuttuminen. Olin aina siinä kuvitelmassa, että apua saadaan tarvittaessa vauvan hoitoon liittyen, ja nyt en tarkoita jatkuvia neuvoja, joita on tullut sieltä ja täältä ja joihin olemme todella kyllästyneitä. Me kyllä osaamme hoitaa vauvaa, osaamme pukea hänet, osaamme katsoa onko ruoka sopivaa, osaamme pitää häntä oikein ja tiedämme, että häntä ihan oikeasti närästää jne. Lähinnä se, että meiltä ei juuri koskaan ole esimerkiksi kysytty, että kuinka te jaksatte ja tarvitsetteko apua. Meille olisi voitu esimerkiksi tuoda vaikka valmiiksi tehty ruoka ja sanoa, että nyt syötte ja menette sen jälkeen lepäämään, me katsomme vauvan perään.  Ihmetyttää sekin, että vaikka sektio on todella iso leikkaus, niin kukaan ei kysynyt vaimoltani, että kuinka sinä voit ja tarvitsetko apua. Jotenkin tuntui siltä, että oletetaan vain äidin hoitavan lastaan, oli mikä oli. Meillä vauva ei vieläkään nuku kokonaisia öitä, vaikka olemme aloittaneet jo jokin aika sitten unikoulun. Olemme olleet todella väsyneitä ja välillä miettineet, että miten oikeasti selviämme arjesta, jos meidän tukiverkostot ovat tällaiset. Emme ole asiaa suoranaisesti salailleet, vaan olemme ihan avoimesti sanoneet, että väsyttää ja olisi kiva joskus saada vähän levättyä. Emme ole suoraan pyytäneet ketään, ainoastaan hienovaraisesti vihjailleet, että apu olisi ihan kiva yllätys. Olisi varmaan pitänyt vaan suoraan sanoa, että nyt joku voisi oikeasti vähän auttaa meitäkin. Meille ei kuitenkaan ole kukaan ehdottanut, että voisi tulla vaikka muutamaksi tunniksi hoitamaan vauvaa ja me saisimme nukkua sen ajan. Paitsi nyt, kun Sipoon kunnasta on selvinnyt ihan loistavia asioita. Meidän neuvolan "täti" (käytän sanaa 'täti' erittäin löyhästi tässä kontekstissa ja seuraavissakin, koska tuo täti on minua varmasti 20 vuotta nuorempi :)) kuunteli tarkasti huolemme ja tarttui toimeen. Perhevalmennuksesta otettiin yhteyttä ja tarjottiin apua todella nopeasti. Sieltä tuli opastusta unikoulun aloitukseen ja saamme esimerkiksi käyttää kymmenen kertaa heidän tarjoamaa vauvanhoitoapua, pari tuntia kerrallaan.
On kuitenkin hienoa huomata se, että me perheenä olemme selvinneet kaikesta ja olen hämmästynyt siitä, että vaimoni jaksaa pitää kodin kunnossa, vaikka hän on todella väsynyt. Minä en koskaan ole vaatinut tai edes pyytänyt, että hän siivoaisi tai laittaisi ruokaa valmiiksi, kun tulen töistä, vaan haluan, että hän lepäisi. Kunnioitan häntä päivä päivältä aina vaan enemmän ja olen hänestä todella ylpeä :)  Mutta lepäisit Rakas oikeasti välillä!


 

Minkälaisia voisivat olla "nolot" hetket vauvan kanssa... Esimerkiksi sellaiset, kun ollaan noin kaksiviikkoisena neuvolassa ja Isi ottaa pieneltä pojalta vaatteet ja vaipan pois, että saadaan mitattua paino ja pituus. No, ei mene, kuin pari sekuntia ja vauveli on kakannut neuvolan lattialle ja pissannut pöydän ja vaa'an täyteen :D Äiti tietysti alkaa nauramaan hassulle tapahtumalle ja Isi etsii epätoivoisasti paperia, jolla sotkut voi siivota. Onneksi meidän neuvola"täti", Emilia, on todella mahtava tyyppi ja hän ei ollut moksiskaan tapatuneesta. Hän tuumi, että ei ole hänen ensimmäinen vastaava tapauksensa ja ei myöskään viimeinen :D Isi kuitenkin siivosi vauvan jättämät yllätykset kiltisti.
Mitä sitten ovat ne hetket, jotka tuottavat iloa ja onnellisuutta Isille? Lyhyesti sanottuna ne hetket, kun vauvalla on kaikki hyvin :) Ja onneksi niitä on paljon. Toki pienellä on ollut omat osansa vatsavaivoista, närästyksestä, laryngiitistä ja alkumetrien bilirubiiniarvojen kohoamisesta, mutta muuten hän on voinut todella hyvin ja on silminnähden onnellinen ja tyytyväinen pieni poika :) Myös se hetki, kun tulen töistä kotiin ja Äiti on Enno-Olivierin kanssa ovella vastassa ja hän huomaa, että se onkin Isi, joka tulee ovesta ja alkaa nauramaan ja ojentamaan käsiään minua kohti, sekä potkimaan jaloillaan villisti, saa kaikki huolet ja murheet unohtumaan, vaikka töissä olisi ollut raskas tai huono päivä. Mikään ei ole niin ihana hetki, kuin nähdä vilpitön ja rakastava hymy hänen kasvoillaan.
Konttaamisen oppiminen oli suorastaan huikea hetki, kun ryömimiset ja muut vastaavat vaiheet jäivät kokonaan välistä. Nykyään Enno-Olivier konttaa aina Isiä karkuun kikattaen makuuhuoneeseen ja kurkkaa varmistukseksi ovelta, että seuraahan Isi nyt varmasti. Ja kun hän näkee, että Isi tulee nauraen perässä, hän ei tiedä, mihin suuntaan jatkaisi pakomatkaansa ja viime hetkellä, ennen kuin Isi saa otteen, hän ottaa pari konttausaskelta ja nostaa kädet pystyyn kikattaen sen merkiksi, että jäin kiinni, en pääse pakoon :D Mitä Isi voi siinä tilanteessa tehdä muuta, kuin kaapata hänet syliinsä ja peittää suloiset pienet kasvot pusuihin. Näistä hetkistä saa voimaa ja energiaa, jota ei itse edes kuvitellut olevan olemassa. Vaikka kuinka väsyttäísi, pieni poika saa kaivettua Isistä viimeisetkin energianrippeet, joiden turvin jaksan leikkiä hänen kanssaan uniaikaan asti. Ja ne hetket ovat kullan arvoisia.
Nyt seisotaan jo tukevasti ja ollaan kohta ottamassa ensimmäisiä askelia. Äiti ja Isi miettivätkin jo kuumeisesti, että mihin ihmeeseen kaikki tavarat voi laittaa pöydiltä ja tasoilta turvaan pienen tutkijapojan aloittaessa ympäristön kartoittamisen kävellen...
Nyt hän on jo vuoden vanha ja Äiti ja Isi eivät voisi olla onnellisempia Rakkaasta pienestä pojastaan 💕💕💕💕. Vaikka hän on ollut jo vuoden ilostuttamassa meidän elämiämme, en vieläkään voi välillä uskoa, kun menen nukkumaan ja kuuntelen pienen suloisen pötkön tuhinaa pinnasängyssä peiton alla, että siellä nukkuu minun ihana poikani 💕💕💕💕 Enno-Olivier, olet Isille ja Äidille äärettömän Rakas ja mikään ei mene sinun edellesi.